Kiitos ja hei! – Muutan toisaalle blogosfäärissä

Kiitos kaikille lukijoilleni ja näiden sivujen keskustelijoille. Tämä blogini koki ennenaikaisen kuoleman elämänmuutokseni myötä käytännössä jo noin vuosi sitten. Nyt kuoppaan sen virallisesti.

Mutta samalla ilmoitan uudesta elämästä uudessa blogissa ”Nurmiainen & Toivela”.

Siellä on luvassa asiaa ekologisuudesta, arkkitehtuurista, muotoilusta, ilmastosta ja mistä nyt kulloinkin kirjoituttaa. Uutta blogia pidän yhdessä puolisoni Airikka Nurmelan kanssa.

Palataan juttuun siellä!

Pasi Toiviainen

Jätä kommentti

Filed under Uncategorized

SKEPTIKKOVAPAA ALUE! – Ilmastoepäily on vastedes kielletty

Blogini diktaattorina julistan täten, että juttujeni kommenteissa ihmisperäisen globaalin ilmastonmuutoksen epäily on vastedes kielletty. Tähän asti turhanpäiväinen skeptikkodebatti on tukahduttanut blogissani alleen kaiken muun keskustelun, mutta näin ei saa jatkua.

Ihmiskunnan tuottama ilmastouhka on tieteellisesti osoitettu tosiasia, ja se vaatii meitä kohdentamaan kaiken huomiomme, älymme ja tarmomme ongelman ratkaisemiseen – ei sen vähättelyyn ja samalla pahentamiseen. Keskittykäämme jatkossa ymmärtämään planeettaamme ja sen ekosysteemejä ja suojelemaan niiden tulevaisuutta.

Siteeraan tässä (taas kerran) ilmatieteen laitoksen johtaja Mikko Alestaloa, joka on jo pidempään tavannut omissa luennoissaan sanoa, että ilmastonmuutoksen epäileminen on yksinkertaisesti ”modernin tieteen halveksimista”.

Inttämisen loppu ja poikkeus sääntöön

Olen henkilökohtaisesti jo pariinkin otteeseen yrittänyt sanoutua irti ilmastoskeptisestä inttämisestä ja nyt yritän siis jälleen rajoittaa aikani tuhlaamista moiseen turhuuteen. Käytännössä kommentteja voi tietenkin edelleen jättää, mutta poistan surutta ne, jotka johtaisivat keskustelun taas siihen loputtomaan typeryyden hetteikköön, jota usein ilmastodebatiksi kutsutaan.

Poikkeuksen tähän sääntöön tuottaa ainoastaan se, jos itse jossakin jutussani nimenomaisesti käsittelen jotain ilmastoskeptistä väittämää tai jonkin ilmastoskeptisiä lausuntoja antaneen henkilön näkemyksiä. Tällöin toki argumentointi ja henkilökohtaisten mielipiteiden puolustaminen on puolestani paikallaan vaikka minkälaisilla puheenvuoroilla, kunhan pysytään hyvän maun ja tapojen rajoissa.

Esimerkiksi tämä kirjoitus on aiheensa takia vapaasti kommentoitavissa.

Sananvapaus ja muuta lööperiä

Kokemuksesta osaan hyvin kuvitella, millaista kritiikkiä päätökseni herättää: vedotaan sananvapauteen ja arvostellaan sitä, että nostan itseni ilmastodebatin ylituomariksi. Kolmas tyypillinen vastakommentti kuuluu, että Toiviainen vetäytyy väittelystä, koska tajuaa olevansa häviöllä. Ja niin edelleen.

Todellisuus on kuitenkin se, että populistista ilmastoskeptistä debattia on käyty jo vuosikymmentolkulla aivan liian suureen ääneen verrattuna siihen, miten varmalla pohjalla ilmastotiede on – ja jopa siihen, miten laajasti tämä ymmärrys on kansalaiset tavoittanut. Vaikka minä pyrin näin hillitsemään skeptikkodebattia blogissani, vastaavia areenoita netissä tyhjänpuhumiselle yhä riittää.

Ratkaisut siinä suhteessa, mitkä kommentit vaikuttavat vievän keskustelua ”väärään” suuntaan teen yksin minä – diktaattorin valtuuksilla. Harkitsen jokaisen tapauksen erikseen ja tiedän, että rajanveto ei ole helppoa. Mutta onneksi olen tässä asiassa vastuullinen vain itselleni.

Tavallaan päätökseni harmittaa itseänikin, koska omalla kummalla tavallaan skeptikkodebatti on mielenkiintoista, mutta ongelma on, että se ei etene, eikä meillä ole varaa vain seurata vierestä itse ongelman pahenemista.

Debattia riittää

Toisaalta, ei todellinen ilmastodebatti tähän lopu. Vielä riittää pohdittavaa siinä, kuinka maapallo lämpenemiseen lopulta reagoi, ja ennen kaikkea siinä, mitä ilmastokriisin ratkaisemiseksi tulisi tehdä. Millä toimilla on todellista vaikutusta, millä ei? Ja riittääkö aika?

Samoin, jos jollakin on todella esittää oikeasti vakavasti otettavia vaihtoehtoteorioita, nekin ovat tervetulleita. Paino sanoilla: oikeasti vakavasti otettavia.

Ja vielä: itseeni kohdistuvaa henkilökohtaista kritiikkiä en rupea sensuroimaan. Sen kestän kyllä.

Pasi Toiviainen

66 kommenttia

Filed under Uncategorized

Vuosi 2010 ennätyslämmin – ja ilman luontaisia buustereita

NASAn viime yönä julkistaman analyysin mukaan viime vuosi oli maailmanlaajuisesti mittaushistorian lämpimin vuosi – tosin 2010 jakaa nyt lämpöennätyksen vuoden 2005 kanssa. Vuosi 2010 vaikutti pitkään tekevän ihan oman uuden ennätyksensä, mutta viime vuosia kylmempi joulukuu hyydytti vuoden keskilämpötilan viiden vuoden takaiselle tasolle.

Vuoden 2010 jaettu lämpöennätys on sikäli erityisen merkittävä, että se ei saanut luontaisesti maapallon keskilämpötilaa nostavilta tekijöiltä, kuten El Niño -ilmiöltä ja aurinkosykleiltä merkittävää tukea. Vielä alkuvuodesta lämmittänyt El Niño nimittäin vaihtui syksyksi maapalloa viilentäväksi La Niñaksi ja päällä oli myös pitkittynyt auringonpilkkuminimi. Seuraavaa globaalia lämpöennätystä tuskin tarvitseekaan odottaa montaa vuotta.

KUVA. Maapallon keskilämpötilan poikkeamat pitkän ajan keskiarvosta ajalla 1880-2010 (NASA GISS).

NASAn pintalämpötilamittausten seuraavaksi lämpimimmät vuodet ovat puolestaan 1998, 2002, 2003, 2006, 2007 ja 2009.

Se siitä pari vuotta kohkatusta lämpenemisen pysähtymisestä saati maapallon viilenemisestä. Odotettu uutinen.

Pasi Toiviainen

40 kommenttia

Filed under Uncategorized

Kylmä ja luminen talvi – Osa 2: Napapyörre hajoaa?

Niin paljon ihmiset tuntuvat kummastelevan näitä kylmiä ja lumisia viime talviamme (ainakin täällä Etelä-Suomessa ja miksei isossa osaa Keski-Eurooppaakin), että tehdäänpä vielä toinen kurkistus siihen, mitä oikein on meneillään. Edellisessä Kylmä ja luminen talvi -kirjoituksessani puhuin ilmiöstä vain outona ”oikkuna”, mutta joulukuisessa AGUn syyskokouksessa tilanteen koko kuva alkoi aueta. Samalla kävi selväksi, että tapahtumat arktisilla alueilla ovat yllättäneet ilmatieteilijätkin.

Hajoaako pohjoinen napapyörre?

Pysyviä sääjärjestelmiä ei planeetallamme montaa ole, mutta oppikirjojen mukaan sellaiseksi voidaan luokitella pohjoinen napapyörre eli maapallon laella sijaitseva matalapaine. Vastaava napapyörre hallitsee toki myös Etelämantereen ilmastoa. Tähän asti pohjoinen napapyörre on tavannut talvisaikaan vallita voimakkaana Jäämeren yllä, mikä on taannut totutun kaltaiset talvet, joissa kaikkein kylmintä on arktisilla alueilla mutta hillitymmät pakkaset täällä hieman eteläisemmillä leveyspiireillä. Nyt tämä kuvio vaikuttaisi kuitenkin olevan murtumassa.

KUVA 1. Pohjoinen pysyvä matalapaine eli napapyörre (violetti / sininen) sellaisena kuin se keskimäärin on esiintynyt joulukuussa aiempina vuosikymmeninä  (1968-1995).

 

AGUn syyskokouksessa San Franciscossa asiaa valotti parissa luennossaan NOAA:n ilmastotutkija James Overland, joka osoitti, että viime vuosina napapyörre on talvisin alkanut ikään kuin hajota – näin maallikkokielellä ilmaistuna. Aivan pohjoiselle napaseudulle on tunkeutunut lämmintä ilmaa, joka on puolestaan pullauttanut kylmät matalapaineen alueet etelämmäksi, poikkeuksellisille paikoille.

 KUVA 2. Matala- ja korkeapaineen alueet pohjoisella pallonpuoliskolla joulukuussa 2009. Pohjoinen napayörre on ”hajonnut”.

 

 

KUVA 3. Pohjoiset matala- ja korkeapaineen alueet helmikuussa 2010. Pohjoisen napapyörteen sijaan pohjoisnavalla vaikuttavat voimakkaat korkeapaineen alueet (punainen / keltainen).

Lämmin Arktis – kylmät mantereet

Mitä tämä uusi tilanne on sitten tarkoittanut käytännössä? Sen James Overlandin AGU-esitelmän nimi ”Warm Arctic – Cold Continents” kertoo hyvin: Jäämeren alue on talvisin aiempaa lämpimämpi ja sitä ympäröivät manneralueet ovat käyneet kylmemmiksi. Erityisen lämmintä on ollut Grönlannin seudulla, kuten joulukuussa 2009 (KUVA 4.)

KUVA 4. Joulukuun 2009 lämpötilojen poikkeamat pohjoisella pallonpuoliskolla verrattuna pitkän aikavälin keskiarvoon (1968-1995).

 

 

 

Uusi tilanne on sikäli mielenkiintoinen, että kukaan ei tiedä, kuinka pysyvästä ilmiöstä on kyse. Voisiko uusi kuvio jäädä ikään kuin päälle? Tuleeko siitä – ainakin joksikin aikaa – vallitseva? Vai voivatko talvemme lähitulevaisuudessa olla oikeastaan aivan millaisia tahansa – vesikeleistä paukkupakkasiin?

Ilmiön aiheuttajastakaan ei ole vielä mitään varmuutta, mutta Overlandin mukaan todennäköisin syy on viime vuosina nopeaan tahtiin edennyt pysyvän pohjoisen merijään väheneminen. Tämän seurauksena jäättömät merialueet ovat lämmittäneet Arktista voimakkaasti. Toisaalta, myös ilmakehän kaoottisille kytkennöille ja niille kuuluisille ratkaiseville perhosen siiveniskuille, kenties jossain eteläisellä pallonpuoliskolla, Overland varaa oman osansa muutoksessa.

Mitä tapahtuukaan seuraavaksi?

Lämmintä kohti joka tapauksessa kokonaisuudessaan mennään.

Pasi Toiviainen

24 kommenttia

Filed under Uncategorized

Paluu sammuvan meren rannalle

SAN FRANCISCO. AGUn syyskokous on takana. Päivät kuluivat vauhdilla: kello 7.00 herätys ja kävely kokouspaikalle, noin 7.30 pressihuoneessa sähköpostit ja kevyttä aamupalaa, 8.00 alkaen jatkuvaa juoksemista luentohuoneesta toiseen, haastattelujen sopimista ja tekemistä, peruuntuneiden haastattelujen paikkausyrityksiä, vessaan jos ehtii, lounas jos muistaa, ja noin 18.00 maissa syvä hengähdys, tavarat kasaan ja illalliselle. Ulkona onkin taas jo säkkipimeää. Ja ruoan jälkeen hotellille, sähköposteja, blogin kirjoitusta. Nukkumaan.

Kuluneen viikon aikana en nähnyt Friscosta kuin aivan hotellin lähikorttelit – ja liudan samanlaisia vetoisiksi ilmastoituja äänivaimennettuja luentosaleja. Puheenvuoroissa ja powerpointeissa sinkoili sakeanaan lyhenteitä kuten LGM, AMOC, YD, ORL, GIS, WAIS, PETM, OA, MWP, ITCZ ja GHWP, joita tuntematta luentojen seuraaminen olisi ollut toivotonta. Mutta silloin putosi usein kyydistä tämäkin luonnontieteitä lukematon tiedetoimittaja, kun puheenaiheena olivat eliölajit – niistä tietysti käytettin pääosin vain latinankielisiä nimiä.

Hauskaa oli tosin huomata, että muu toimittajakunta viihtyi lähinnä lehdistötilaisuuksissa. Minä en käynyt yhdessäkään. Laadin omat päiväohjelmani ja ahmin itse tiedettä.

Täyslaidallinen paleoklimatologiaa

Minun erikoishuomioni kokouksessa suuntautui nyt paleoklimatologiaan eli maapallon menneiden ilmastojen tutkimukseen. Tekeillä on nimittäin tästä aiheesta kuusiosainen radiosarja YLElle kevääksi, ja koska paleoklimatologiaa ei Suomessa juuri harjoiteta, tuntui hyvältä idealta hakea haastatteluja AGUsta.

Alkuun homma ei vaan tuntunut oikein toimivan, sillä haastattelujen sopiminen käsittämättömän ohjelmapaljouden keskelle vaikutti epätoivoiselta. Itse olisi pitänyt olla kolmessa paikassa yhtä aikaa eikä tutkijoiden tilanne ollut yhtään helpompi. Kahden ensimmäisen päivän jälkeen alkoikin iskeä paniikki, sillä olin saanut tehtyä vasta kaksi haastattelua. Sitten kehitin strategioitani ja pistin hösseliksi. Nyt kokouksen päätyttyä nauhalla (tai siis muistikortilla) on mukavat 15 haastattelua – eikä suinkaan mitään B-sarjalaisia.

Pyydykseeni tarttuivat: Dorian Abbott (University of Chicago), Richard Alley (Penn State University), David Archer (University of Chicago), Wallace Broecker (Columbia University), Ken Caldeira (Stanford University), Brian Fagan (arkeologi, tietokirjailija), Richard Feely (NOAA), Ian Goodwin (Macquarie University, Australia), David Greenwood (Brandon University, Kanada), Ian Joughin (University of Washington), Jennifer Kay (NCAR), Kenneth Miller (Rutgers University), James Zachos (University of California, Santa Cruz), Kevin Zahnle (NASA) ja Richard Zeebe (University of Hawaii).

Luvassa keväällä on siis paleoklimatologian ihmeitä tuutin täydeltä. Tutuiksi tulevat maapallon kaikki hurjimmat ja merkittävimmät ilmastolliset muutokset aina evoluution äkkiräjähdystä edeltäneestä lumipallovaiheesta keskiajan ilmastoheilahteluihin ja pikkujääkauteen.

Sammuvan meren rannalla – revisited

Tänään lauantaina minulla oli sentään mahdollisuus nähdä vähän muutakin San Franciscoa. Alkuun mahdollisuus ei tosin hirveästi innostanut, sillä pari päivää jatkuneiden sateiden lisäksi tänne oli juuri tälle päivälle ennustettu vuosikymmenen myrskyä. Lähdin kuitenkin liikkeelle, ja lopulta sateet jäivätkin varsin kevyiksi – suurimmat myrskyt menivätkin kauempaa etelästä. Lisäksi juuri samalla, kun sain ensi kerran kunnolla Golden Gate -sillan näköpiiriini, sadepilvet alkoivat hajota ja aurinkokin varovasti pilkahteli pilviverhon takaa.

(KUVA: Pasi Toiviainen 18.12.2010 / itselaukaisija.)

Kävin sanomassa Tyynelle valtamerelle käsipäivää. Ihan uimalämpöistä. Mieleen tuli, että edellisen ja ainoan kerran olen ollut Tyynen valtameren rannalla keväällä 2003, kun haastattelin ilmastotutkimuksen vanhaa herraa, Charles Keelingiä, ”Venus-teoria” -dokumenttiani varten San Diegossa. Nyt Keelingiä ei enää ole, tutkimustieto ilmastonmuutoksesta on lisääntynyt valtavasti, mutta ongelma on 7 vuotta pahempi. Kirjaani kirjoitin Keelingin tapaamisesta otsikolla ”Sammuvan meren rannalla”, ja silloin istuin suruissani La Jollan ruosteenruskeiden rantakallioiden sylissä. Eilen taas haastattelemani Ken Caldeira, paitsi totesi sen (jonka jo tiedämmekin), että noin 40 vuoden päästä korallit eivät menesty enää missään, myös lisäsi, että joka viikko menetämme kaksi koralliriuttaa. Ei paljon naurata nytkään.

Lähtiessäni rannalta hymähdin, kun muistin kuinka tiedetoimittaja Markus Hotakainen oli kirjani arvostelussaan kauhistellut kaikkea siinä tapahtuvaa matkusteluani. Se on hupaisaa, sillä kirjaa kirjoittaessani nimenomaan arkailin käyttää matkakertomustyyliä, koska pelkäsin tekstistä näkyvän läpi, etten itse asiassa ollut tehnyt montakaan matkaa. Pilkoin niitä kirjassa vain sopivasti pieniin osiin. Ainakin kirjallisen illuusion luominen ilmeisesti onnistui.

Itse asiassa, olen sitä mieltä, että varsinkin lentomatkustamisen pitää käydä huomattavasti kalliimmaksi ja siten rajoitetummaksi. Mutta niihin, joiden kuuluu voida matkustaa, kuuluvat toimittajat. Omalta osaltani voin vaikka matkoistani luopua – siitä ei ole kyse. Kulttuurien ymmärtäminen on tulevaisuudessakin tärkeää, mutta sitten kun kaukomatkoilla käydään, niistä nimenomaan pitää laatia matkakertomksia, tietokirjoja, mitä vain. Kun kaikki eivät voi enää yhtä lailla matkustella, toiset tekevät sen heidän puolestaan – kuten ennen vanhaan.

No, nyt olen nähnyt, paitsi Kalifornian ruosteiset kukkulat, myös San Franciscon sumun.

Pasi Toiviainen

17 kommenttia

Filed under Uncategorized

Totuus tai kuolema – AGUn syyskokous vaati tieteilijöitä barrikaadeille

SAN FRANCISCO. Tänään torstaina minulla on pitkän päivän päätteeksi sentään sen verran voimia jäljellä, että voin hetken muistella mitä täällä AGUn kokouksessa onkaan tähän mennessä puhuttu. Ja jostain syystä – vaikka en ilmastoskeptikkokeskustelusta hirveästi välitäkään – mieleen tulee se, että tähänastisten kuulemieni kymmenien luentojen ja keskustelujen aikana ei ole esitetty ainoatakaan ilmastonmuutosta epäilevää kommenttia. Asiasta kuulevien ilmastoskeptikoiden mielestä kyse on tietysti salaliitosta ja siitä, että epäilijät on suljettu ulkopuolelle, mutta kyse on sentään kuitenkin maailman suurimmasta tiedekokouksesta.

Sen sijaan yhdessä suurista paneelikeskusteluista oli eilen jotenkin epäuskoinen tunnelma. Yleinen ilmapiiri tuntui kysyvän, miksi ihmeessä hälytyskellot eivät vieläkään soita. Miksi ihmeessä ihmiskunta ei vieläkään ole käynyt toimeen pelastaakseen tulevaisuutensa? Miten tiedeyhteisö on epäonnistunut näin pahasti?

Paneelissa istunut NASAn ilmastotutkija James Hansen ehdottikin, että Yhdysvalloissa, joka on yksi ilmastonsuojelun murheenkryyneistä, pitäisi haastaa maan hallitus oikeuteen, koska se ei ole hoitanut perustuslain mukaista tehtäväänsä ja varmistanut kaikille kansalaisilleen turvattua elämää. Nyt tämä mahdollisuus oltiin ryöstämässä nuorilta ja lapsilta eli kyseessä on niin sanottu sukupolvirikos. Mitä tällaisella hallituksella on virkaa, Hansen kysyi. Hän myös arveli, että moinen lakijuttu todella nostetaan.

KUVA. Kuhinaa AGUn syyskokouksessa San Franciscossa.

Hansen oli lisäksi sitä mieltä, että maailman johtajat kyllä tietävät ilmaston tilanteen. Toisin sanoen se, että ilmastonsuojelu ei etene, johtuu enää politiikasta. Ja jos nykyiset johtajat eivät toimeen kykene, porukka on vaihdettava. Hansen kaipasikin maansa politiikkaan kokonaan uutta voimaa kahden valtapuolueen ulkopuolelta, mutta totesi saman tien, että tällaisen muutoksen odotteluun ei kylläkään enää ole aikaa.

Toisaalta, monissa puheenvuoroissa katsottiin, että tutkijat itse ovat liiaksi piiloutuneet objektiivisten, kantaa ottamattomien tutkijanrooliensa taakse, eivätkä ole riittävän tiukasti puolustaneet tieteellistä totuutta skeptikkojen hyökkäyksiä vastaan, eivätkä myöskään vaatineet yhteiskunnan suunnanmuutosta tarpeeksi kovaan ääneen. Eräs kokousedustaja vaatikin, että nyt jos koskaan tutkijoiden olisi osoitettava tuntemansa totuuden puolustamiseksi samanlaista selkärankaa kuin maapallokeskeisen maailmankatsomuksen kumonnut Galileo Galilei aikoinaan – henkensä uhallakin.

Ymmärrän Hansenia. Ymmärrän tutkijoiden kriitikoita.

Barrikadeilla nähdään.

Pasi Toiviainen

12 kommenttia

Filed under Uncategorized

2 astetta meni jo – ilmastoherkkyys uskottua isompi

SAN FRANCISCO. Tänään tiistaina (tosin Suomessa taitaa jo olla keskiviikkoaamu) kovin uutinen AGUn kokouksessa ainakin minulle oli se, kun Stanford Universityn ilmastotutkija Carolyn Snyder paljasti uudet laskelmat maapallon ilmastoherkkyydestä eli siitä, kuinka paljon maapallo lämpenee kun hiilidioksidin määrä ilmakehässä kaksinkertaistuu. Kun viimeisimmässä IPCC:n arviointiraportissa (AR4, 2007) ilmastoherkkyydeksi laskettiin 3 astetta, nyt uusi tulos oli 4,1 astetta (3,9-4,3). Tulevaisuus näyttää siis – taas kerran – uskottua huonommalta.

Ilmasto-oppia 800 000 vuodesta

Maapallon ilmastoherkkyyttä on pyritty määrittelemään monilla eri tavoilla ja Snyder sekä viime kesänä menehtynyt professori Stephen Schneider ovat täten laskeneet sen 800 000 viime vuoden ilmastollisten muutosten perusteella. Tarkasteltuun aikaväliin mahtuu kahdeksan jääkausijaksoa ja yhdeksän nykyisenkaltaista lämmintä kautta eli interglasiaalia.

Koko tämän vuosituhantisen ajanjakson perusteella maapallon ilmastoherkkyys on nyt siis noin 4 astetta. Lisäksi Snyder totesi olevan noin 36 prosentin todennäköisyys sille, että ilmastoherkkyys on jopa korkeampi kuin mikään IPCC:n raportin (AR4, 2007) arvioista. Lohtua toi sentään se, että yli 6,5 asteen ilmastoherkkyyden todennäköisyys olikin sitten jo aivan mitätön. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden uskotaan kaksinkertaistuvan esiteolliseen tilaan verrattuna tämän vuosisadan loppupuolella.

AGUn syyskokouksessa tiedeyhteisölle pitämässään puheessaan Carolyn Snyder myös huomautti, että ilmastoherkkyys tuskin kuitenkaan on maapallon kaikissa ilmastollisissa tiloissa sama. Lämpimämmässä maailmassa herkkyys olisi todennäköisesti isompi kuin nyt laskettu. Toisin sanoen, mitä pidemmälle tilanteen annetaan kehittyä, sitä isommilla panoksilla pelataan.

2 asteen riskiraja ylittyi jo

Mehän jo kaikki tiedämme, että maapallon lämpenemiselle määritelty riskiraja on 2 astetta. Tätä voimakkaampi lämpeneminen esiteolliseen aikaan verrattuna olisi määritelmän mukaan ”vaarallista” ja niinpä esimerkiksi kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa tähdätään siihen, ettei rajaa ylitettäisi. Monet tutkijat ovat kuitenkin avoimesti jo ilmaisseet, että tavoite on mahdoton ja 2 astetta ylitetään varmasti.

Schneiderin ja Snyderin tulokset lisäävät paineita. Totutulla 3 asteen ilmastoherkkyydellä laskettuna 2 astetta nimittäin ylittyisi, kun hiilidioksidin määrä ilmassa lisääntyy noin 440 miljoonasosaan, mutta nyt uudella herkkyydellä vastaava kriittinen hiilipitoisuus on 390. Tämä pitoisuus ylittyi juuri pari kuukautta sitten.

Vihdoinkin globaali keskilämpötila jääkausijaksoille

Kolmas mielenkiintoinen tulos Schneiderilta ja Snyderilta oli, että vihdoin saatiin ensi kertaa esitys siitä, miten globaali keskilämpötila on vaihdellut viimeisten jääkausijaksojen aikana. Minä ainakin olen odottanut tällaista laskelmaa kuin hullu puuroa enkä tiedä, että kukaan olisi moista aikaisemmin tehnyt.

Upouusi lämpötilakäyrä nimittäin tekee selvää niistä huimista (vääristä) tulkinnoista, joiden mukaan maapallo olisi jääkausijaksojen aikana välillä lämmennyt hetkeksi räjähdysmäisestikin. Snyderin käyrässä tällaisia lämpöpiikkejä ei – aivan oikein – näy, koska ne ovat olleet paikallisia Pohjois-Atlantin ilmiöitä. (Kirjassani tästä debatista on juttua sivuilla 269-273.)

En, harmi kyllä, saanut vielä tänään haltuuni kuvaa tuosta uudesta lämpötilakäyrästä, mutta heti kun sen saan, laitan sen tämän jutun yhteyteen näkyviin.

Huomenna jotain muuta.

Pasi Toiviainen

23 kommenttia

Filed under Uncategorized